19.09.2009 Jyväskylä – Helsinki – Copenhagen

Kaikki ne perinteiset viime hetken paniikit ja laukun punnitukset voi tässä vaiheessa jo unohtaa. Kaikki sen tietää miten vaikeaa se on. Vaikka olisikin harjoitellut monen monta kertaa. Harjoitus ei siis aina tee mestaria, tai mestaria hidastavat edelleen aloittelijan mokat. Oli miten oli, pääsin matkaan hyvillä mielin ja kuskinkin karttureineen. Kiitos isi ja Maija kyydityksestä. Mukavaahan se oli, vaikka lähes ralliautolla oltiinkin liikenteessä. Lentokenttä kun tuli näkyviin, niin saattoi tyynesti tokaista: ”No, ehkä sitä pikkuhiljaa alkaa ymmärtämään, että sitä on tosiaan lähdössä.” Ja niin sitä mentiin. Viimeiset halit, viestit ja puhelut. Laukut hihnalle, turvatarkastus ja koneeseen. Koneessa ei vierustoveria. Luksusta, kun sai heittää jalat ylös ja vaipua hetkeksi unille. Laskeudutaanko me mereen? Ei kai.. mutta.. maata ei ole näkyvissä. Koneen ikkunasta näkyi vain kymmeniä purjeveneitä ja muita paatteja. Aurinko paistoi ja edelleen näkyi vain vettä. Kapteeni tiputti koneen ensimmäiselle maapläntille, mikä eteen sattui. Ja ihan tarkoituksella, koska siinähän se kiitorata oli. Missäköhän ne vastaanottajat on? Paikalla piti olla neljä ihmistä, tutori, vuokraemäntä ja kaksi maltalaista (tulevat kämppikset). No ei. Sitten neljä ihmistä ohittaa minut vauhdilla ja jäävät viereen. Kop, kop. ”Excuse me, is that you guys I´m waiting for?” Bingo! Voiko valokuva-automaatin käyttäminen olla vaikeaa? Voihan se. Jos ei ole sitä ennen käyttänyt. Tarvittiin passikuvat korttiin, jolla saadaan sitten kuukausi kruisailla metrolla, junalla ja bussilla. No, onnistuttiin kuitenkin olemaan tunti siellä lentokentällä ennen kuin päästiin sekuntiajoituksella metroon. Metrolla sitten kohti Christianshavnia. Onkohan täällä kaikki yhtä.. hämäriä? Todella oudon näköisiä, oloisia ja hajuisia tyyppejä. Mutta pian selvisi, että kyllä täällä on pääosin normaalia väkeä. Käveltiin asunnolle ja sillä matkalla tajusin, että yllättävän paljonhan sitä tietää tästä maasta ja kielestäkin ymmärtää välillä jopa joka kuudennen sanan. Parempi kuin ei mitään. Portista sisään. ”Meillä on todella tiivis joukko tässä pihapiirissä. Tehtiin just valmiiksi tuohon tuollainen yhteinen oleskeluhuone.” Okei. Onko tämä kommuuni? No, ei ainakaan kaukana. Mutta me asumme ylimmässä, eli 3. kerroksessa, joten meillä on aika hyvin oma rauha. (Myöhemmin sain kutsun katsomaan Amelieta muiden asukkaiden joukkoon.) Kauppakäynti oli mielenkiintoinen. Oli aika paljon helpompi toimia, kun itse pystyi ymmärtämään teksteistä mistä maidosta ja leivästä oli kyse. Toisin kuin kämppiksillä. He ajattelivat etteivät osta mitään, vaan hakevat pitsaa. Noin puolen tunnin päästä he pääsevät kassalle ruokiensa kanssa. Kaikki oli heille niin oudon vierasta. Kunnes päästiin kotiin kokkaamaan.. Kumpikaan, kun ei ole joutunut ruokiaan laittamaan ennen. Saati sitten sähköhellalla. Miten pienistä ihmisille voikaan tulla ongelmia? Mikä on toiselle täysin selvyys..