Maalla ja kaupungissa

Näin heti kättelyssä todettakoon, että viimeisessä kirjoituksessa mainitussa mielenosoituksessa (fb statuksestani poiketen) pidätettiin reilu 100 ihmistä, koska joukko oli yrittänyt murtaa tiensä jonnekin. Ja tietysti naamioineinensa. Että niinkin rauhallinen oli se mielenosoituskulkue.

Täällä on uusi viikko pyörähtänyt käyntiin mielenkiintoisten työkuvioiden keskellä. Asiakkaita saisi olla enemmän, mutta toisaalta nyt on jäänyt aikaa tutustua vähän muuhunkin, kuten tänään esimerkiksi UÄ-skannaukseen. Mielenkiintonen juttu. Siitä sen verran, että yrittävät saada sen paikalliseen koulutukseen mukaan parin vuoden sisällä. Onko se sitten tulevaisuuden juttu? Ehkä ja varmasti hyvä, esimerkiksi kaikkien epätoivoisten ja kärsimättömien urheilijoiden kanssa työskenneltäessä. Mutta mistä sellaisia urheilijoita löytää..?

Mutta ennen uuden viikon aloitusta vietettiin mukava ja ihanan rauhallinen sunnuntaipäivä Kööpenhaminan ulkopuolella. Otettiin Jessican ja Erican (=kämppikset) kanssa metro-juna -yhdistelmä pääteasemalle Vanloseen. Sieltä sitten pikkupaikkakunnalle, Johannan kotikaupunkiin Jaegerspriseen. Johanna tuli hakemaan meidät asemalta ja ajeltiin maaseudun halki. Maltalaiset olivat niin innoissaan lehmistä ja vihreydestä. Tunsin oloni kotoisaksi.

Kaunista siellä toki olikin. Tässä kuvassa olemme metsässä :) ja tuolla alhaalla on uimapaikka. Syötiin myös jonkun puun siemeniä, jotka olivat ihan kuin miniminipähkinöitä. Saman puun lehdet maistuvat keväällä kuulema ihan sitruunalle. Ja myöhemmin nähtiinkin kuinka tiedot siirtyvät eteenpäin polvelta toiselle, kun pieni taapero kantoi kylän keskellä siemeniä äidilleen kuorittavaksi.

Tässä "tavis" Louise Kristinelle rakennettu linna. Kuningas Frederik VII rakensi linnan, koska rakastettunsa oli tavallinen pulliainen eikä saanut olla kuninkaallisten seurassa ja jotta heillä olisi oma yhteinen paikkansa. (Voisikohan tuollaisen linnan vielä nykypäivänä saada? Ihan vaan rakkaudesta.) Louise Kristine perusti alueelle orpokodin, joka toimii nykyäänkin jonkinlaisena kasvatuskotina. Linnan takana on hautausmaa, jonne on haudattu vain tuossa kodissa kasvaneita. Se oli kaunis paikka, eikä yhtään hautausmaan oloinen.

Sieltä jatkettiin sitten merenrantaan. Käveltiin armeijan harjoittelualueen välistä. Maissipeltoa ja muuta, jotta siellä voidaan leikkiä sotaa kerran tai kaksi vuodessa. Ja sitten mentiin metsään. Sinne metsään on kuulema helppo eksyä, koska siellä on ristikonmuodossa metsätiet, ja kaikki 90 asteen kulmassa toisiinsa. Uskon, että sinne voi eksyä, mutta sielä on kuulema vaikea löytää pois, koska se on niin iso. Se jatkuu siitä tien varresta ainakin viisi kilometriä yhteen suuntaan! Ja sitten en kyllä koskaan ole nähnyt niin jännittävän näköisiä mustikoita.. Olisin itse sanonut niitä joksikin muuksi, mutta jos mustikka on sinisen vadelman näköinen niin sitten se varmaan on. Minua on huijattu. (Voiko huonosta kotikasvatuksesta, vääristä tiedoista, haastaa vaikka vanhemmat oikeuteen?)

Siinä kierreltiin ja kaarreltiin pientä kylää. Oltiin menossa ruokailemaan Johannan vanhempien luo, joten ei muutakun ensin jäätelökioskille :) Kylässä on kaksi jätskikioskia. Ne on tietenkin noin 25 metrin päässä toisistaan. Mutta ihmeellistä niissä on se, että jäätelöt ja vohvelit tehdään itse. Jumalattoman kokoiset jäätelötötteröt, erilaisia makuvaihtoehtoja vaniljasta, valkosuklaaseen ja smartiesjäätelöön. Eikä siinä vielä kaikki. Siihen normaaliannokseen laitettaisiin kermavaahtoa ja hilloa vielä päälle. Erikoisuutena sitten karkkeja tai niinkuin edellä olleille, niin niitä suklaasta valmistettuja suukkoja (=neekerinsuukkoja. Kiitos suvaitsevaisen ja tasa-arvoisen maailmamme, laitamme jäätelön päälle suukkoja! Haastan tästä hyvästä yhteiskunnan käräjille, koska meidät kasvatettiin pimennossa epätasa-arvoisiin arvoihin nojaten.. ja sen jälkeen pienen ihmisen maailmaa järkytetään niin, etten enää edes tiedä mitä karkkikaupasta voi ostaa..) No, joka tapauksessa jäätelö oli loistavaa!

Tavattiin sitten Johannan vanhemmat ja nuorempi sisko. Ihanan lämminhenkinen perhe. Kiitos perheen äidille ihanasta ruuasta! Ruokana oli tanskalainen lihapullaversio, nimeä en muista, ihania keitettyjä perunoita ja salaattia. Jälkiruoaksi tarjottiin sellaista uunivuokaan tehtyä juttua, missä oli keksipohja, paaaljon raastettua omenaa ja päällä ehkäpä vaniljarahkakermasekoitusta. Olipas se selkeä. Ehkä tarjoan sitä joskus jollekin, jos joku uskaltaa maistaa. Ilta oli oikein rauhallisen raukea ja iloinen. Kynttilät paloivat ja tuli oikein rauhoittunut olo. Linja-autossa kotia kohti maisemat vilisivät ja Kööpenhaminan keskusta näytti jopa hiljaiselta.

Uusi viikko tosiaan alkanut. Tänään oli oikein Suomi päivä. Ja sain olla niin ylpeä Suomesta, kun aloin lukemaan kuinka tanskalaiset ottavat mallia suomalaisesta koulujärjestelmästä ja isot herrat menevät Suomeen tutustumiskäynnille. Haastattelun viimeinen osio kuitenkin herätti todellisuuteen. Ja luulen ettei tämä ole viikossa ehtinyt näin muuttua, meinaan koulusysteemi:

"Pitäisikö meidän opettaa nuoremme kantamaan puukoa mukana opiskelureissuilla, kuten suomalaisilla on huonomaineisesti tapana?" - Ei, emme opeta heitä liikkumaan puukon kanssa. Toivottavasti pääsemme käymään saunassa, mutta siellä ei mitään puukkojuttuja ole.. Erittäin vapaasti ja huonosti suomennettu, mutta asia tuli varmasti kaikille selväksi. Ajattelin sitten, että kun kämppiksetkin olivat kuulleet näitä puukkojuttuja ja viinajuttuja jo työpaikalla ja muutenkin kotimaassaan, että suomalaiset on juroja ja sellasia, niin pitäisiköhän meidänkin jo jättää se juroudesta höpöttäminen ja oltaisiin juuri sellaisia kuin ollaan. Koska eihän enemmistö suomalaisista ole juroja! Korkeintaan vähän ujoja ja häpeilevät englanninkielen taitojaan, koska koulussa opetettiin, että kieliopilla sitä kieltä hallitaan. Eikä kukaan osaa kielioppia niin täydellisesti. Ja mitä sen on väliä, eihän se tanskalainenkaan sitä osaa. Tuleepahan edes keskustelua, ettei vaan tarvitsisi pelkkää oman pään kohinaa kuunnella. Ihan vaan silloinkin kun keskenään ollaan - me suomalaiset meinaan. Mutta Suomi -päivän huipennus kotiin tullessa (josta tämä pohdinta alkoi viimeistään..) sain portin kiinni ja kuulin ensi kertaa suomea täällä: "No oota nyt perkele!"

Floorball - Unihockey - Salibandy @ Hvidovre

Tänään oli sitten kauan odotettu kauhun päivä, siis juhlapäivä. Pyöräytettiin kausi käyntiin.

Mutta kerronpahan ensin siitä, miten täällä harjoitellaan. Maanataina, eli siis täällä olon toisena kokonaisena päivänä tärisin ja värisin jännityksestä. Sain kyydin harkkoihin uudelta valmentajalta, Christianilta, joka osoittautui jokseenkin perinteiseksi sählyääliöksi. Hän on itse pelannut, mutta selkävaivojen vuoksi ei ole pystynyt kolmeen vuoteen olemaan kentällä, joten tyypillisesti ollut sitten penkin päässä. Kuussaaren mukaisesti Christian luotsaa ja hallitsee seuran liigan molempia joukkueita. Hän on auttanut minua niin paljon ja tehnyt kaiken niin helpoksi, että on kai alettava maksaa tätä velkaa pois pelikentällä. Pientä jännitystä on ollut ilmassa, koska IFF:n kanssa oli pieniä ongelmia.. ja pelioikeus varmistui vasta torstaina! Keskiviikon harjoituksissa olimme vielä epätietoisia, kuinka lauantain pelin käy..

Shokkihoitoa on ollut se, miten täällä kaikki alkulämmittelyt hoidetaan. Lyhyesti kerrottuna se menee näin: lenkkarit jalkaan - juokse kuin hullu 15 min ja juokse sitten lisää 5 min kuin mielipuoli. Se oli sitten siinä. Asfaltilla juokseminen ja jalkojen tukkoon lyöminen ensimmäisen 20 minuutin aikana lämmittelyssä ei ole koskaan ollu "tykkään" -listan kärjessä. Joku on kyllä sanonu että kaikkeen tottuu, mutta tässä tapauksessa en siihen ihan usko.

Jos joku vielä valittaa, että väkeä on poissa reeneistä, niin se en ole minä. Meilläpä oli maanantaina 7+2 ja keskiviikkona 8+1. Ja hyvät reenit! No ainakin mittarilla, joka mittaa pallotuntumaa. On meillä taukojakin, joilloin sitten tehdäänkin punnerruksia toisten jälkeen. Jopa sen verran, että oli pakko kysyä tekeekö ne koskaan mitään muuta.. Joukkue on sanoisinko sellainen sekasikiö hyvässä mielessä. Nuorin taitaa olla 14/15 ja vanhin on kai aika vanha :) Olivat kuulema laskeneet juuri joukkueen keski-ikää, joka oli tasan 25, joten olen junnujen puolella. Se on hyvä se. Taitotaso on Tanskan maajoukkuepelaajasta "mä en tiedä yhtään mitä täällä pitää tehdä, mutta musta on aika hauskaa pelata" -tyyppeihin. Suurin osa puhuu enkkua, mutta kyllä nuo reenit menee jo aika hyvin tanskaksikin. Samoja harjoitteita tahkotaan täälläkin, joten helppoahan se on. Varsinkin kun tottuu tuohon pölykerroksen alla pilkottavaan mahdollisesti johonkin laminaatin tapaiseen alustaan. (Joka todellakin voittaa ainakin Areenan olot..)

Kovin hienoa analyysiä ei tästä nyt viitsi tehdä, mutta kyllä tämä naisten salibandy on ehkä enemmän 90-luvun alun sählyä, jolloin sääntöjä ei vielä ollut ja yksi lempituomareistani S. Retlum opetteli taitojaan. Miesten peli näyttää salibandylta, mutta liiga on verrattavissa ehkä tuonne meidän 2 divisioonaan. Joten tästä itse peliin! (Koska alkulämmitely oli yhtä fiksulla tavalla toteutettu kuin.. )

Kokoonpanossahan meillä oli 10 +1, joista sitten kaksi kävi aina "tauottamassa" joitain. Pelissä tapahtui kaikenlaista, mutta jos tapahtumat tiivistäisi lyhyesti se menisi jotenkin näin: "Helppoa kuin heinänteko, jos heinä ei kaadu, se kaadetaan. Jos heinänteko ei nappaa, voi vaan leikkiä viidakkoveitsen kanssa viidakonlakien mukaan." Hauskoja tai vähemmän hauskoja havaintoja pelintiimellyksestä oli muun muassa kun tuomari (mulla kestopatoutumia varmaan kaikkia tuomareita vastaan..) ei viitsiny edes tuulitakkia ottaa pois pelin ajaksi ja jossain vaiheessa pyöritteli käsiä.. Haloo?! Täällä ois peli menossa! Sitten meillähän ei ollut kuin yksi tuomari, mutta jostain syystä virallisissa papereissa niitä on kaksi..? Toinen oli tilanne, kun vastustaja tiputti mailan, meinas nostaa sen, mut juoksikin kulmaan meidän pelaajan päälle.. :)

Niin ja jatkoin viime kautisia sikailujakin. Kaveri vähän tuuppi ja niitti ja sitten se ois halunnu halia ja otti mut syleilyynsä. Meillä oli hyöty päällä. Sitten muistin sanat, ettei kentällä saa tanssia, joten huitasin sen mailan pois mun mahasta niin sain kiinnipitämisestä kakkosen.. Ensi kerralla mietin askelkuviot tarkemmin. Pilli ei soinut oikeestaan yhtään mistään. Jos silloinkaan, kun pallo meni laidan yli. Pelitempo on hitaampi, juoksunopeutta löytyy, mutta siihen se jääkin. Kaikenkaikkiaan tämä on jalkavammaiselle hyvä paikka orientoitua salibandyn saloihin taas. Pelaaminen maistuu ja on hauskaa, mitä sitä muuta tarvitseekaan. Hauskaa se on, kunhan mitään ei satu. Tulin ajelluksi pallottomana selkää niin etten yhtään osannut odottaa (Hereillä!), kysyin ohimennen siinä ylös kömpiessäni vastustajan valmentajalta, että "Was that what you wanted?" Niin sehän tokaisi, että: "Exactly!"

Jotta tämä kirjoitus ei aivan valituvirreltä tai Salibandyn Takapajulalta kuulostaisi, on pakko todeta, että 9-1 voitto maistui niin minulle kuin koko joukkueelle. He eivät uskoneet tällaiseen voittoon, vaan lähtöasetelma oli, että pelistä tulisi tasaväkinen. Myös katsomossa oli liikettä kohtuullisesti ja kentällä tuli jos jonkinlaisia taidonnäytteitä ja maalikuvioita, joista on myöhemmin hyvä jatkaa.

Miesten pelistä voisin kertoa sen verran, että kukkotappeluita oli ehkä enemmän kuin jääkiekon sm-liigan pahojen poikien kohtaamisessa. Sama tuomari ja toinenkin oli jaksanut paikalle, sama valmentaja ja vähän vielä enemmän katsojia. Sitä se varmaan teettää, kun tämän kylän ja seuran salibandy on tavalla tai toisella sisäsiittoista, niin sisaruksista kuin vanhemmista ja lapsista koostuvia salibandyperheitä.

Sählypäivän jälkeen sitten kohti kotia. Tänään taisi olla Christianian vapaakaupungin 38 v. synttärit (klo 12.08 perustettu) ja vähän säikähdettiin joukkuekaverin kanssa sitä, että voinko kävellä kotiin, koska poliisisaattue oli juuri kotimatkani varrella menossa. Christiania on tuossa melkein vieressä oleva vapaakaupunki, jossa on hippimeininki. Siellä ei ole autoja, muistaakseni 4 parkkipaikkaa ja paljon kasvissyöjiä :) sekä kannabiksen käyttäjäkuntaa. Mutta eipä mitään. Siellä oli joku mielenilmaus nyky-yhteiskuntaa vastaan, mutta se taisi olla isokin juttu, koska helikopterit pörräsivät ja lehtikuvaajat ja uutiskuvaajat juoksentelivat ympäriinsä. Rytmikkään musiikin tahtiin oli sitten hyvä tepastella kotiin hyvillä mielin kauden ensimmäisestä pelistä selvinneenä, ymmärtämättä saattueesta sen enempää :)

Fysioterapi i Bronshoj

Työviikko on alkanut. Eilen oli ensimmäinen päivä ensimmäisessä harjoittelupaikassa.

Uskomattoman mukavalta paikalta vaikuttaa. Ohjaus on aivan toista luokkaa kuin mihin olen tottunut ja ehkäpä oma asennekin sen myötä erilainen. Ihmettelin tänään miten osaankin ehkä hoitaa asiani uudessa ympäristössä. On jotenkin helpompi olla täällä harjoittelussa kuin Suomessa. Tavat eivät toisistaan paljon poikkea täällä ja meillä. Maltalainen fysioterapia on kuitenkin hieman erilaista jo näin lyhyen katsauksen jälkeen. He tekevät paljon tutkimista ja testauksia, ehkä vaan sen takia että niitä pitää tehdä. Kuitenkin kaksi suurta eroa on huomattavissa (koulutuksenkin puolelta). Maltalaiset opiskelijakaverit tekevät laaaaajan haastattelun, joka on hyvin strukturoitu etukäteen. Keskustelulle ja vastavuoroiselle kuuntelulle ei ole kovinkaan sijaa. Toinen suuri asia on koskettaminen ja vähissä vaatteissa oleminen. He eivät yleensä pyydä asiakasta riisuutumaan. Esimerkkinä uusi potilas, joka tuli klinikalle alaselkäkipujen vuoksi. Opiskelija teki samoja testejä kuin suomalaiset yleensä, mutta paita ja housut jalassa. Mielestäni aika paljon jää mielikuvituksen varaan.

Toinen esimerkki, jossa olin "assarina". Alaselkäkipuinen potilas. Paita vain pois, lapaluiden pieni kosketus sormenpäillä ja HAASTATTELU, joka jatkui ikuisuuden.. Kaverini halusi nähdä myös polvet, joten hän pyysi asiakasta nostamaan housunpuntteja polvien yli.. Asento lienee erilainen nyt, kuin silloin kun seisot rennosti normaali ryhdissä? Toverini teki sitten kaiken maailman testit ja päätti että se on SI-nivelen ongelma ja keskittyi sen testaamiseen entistä tehokkaammin. Mutta hän ei nähnyt ollenkaan esim. selvää yläselän skolioosia, lapaluun siirrotusta tms ja koska rankaa palpoidessa missään nikamassa ei tuntunut kipua, hän ei myöskään huomannut ollenkaan rangan olevan lähes täysin jäykkä. Ja koska syy tuskin (testien perusteella) oli SI-nivelessä, ei hänelle jäänyt oikeastaan mitään käteen.

Kaiken kaikkiaan maltalainen lähestyminen on paljolti testaamiseen ja sellaiseen keskittyvää. Tai jotenkin näin. Hierontaa heillä ei paljoakaan ole ollut, mutta käyttäisivät mielellään skin rolling ja lämpöpakkauksia sen sijaan. Keskustelimme vielä tästä "alastomuudesta", mikä meille suomalaisille (ja myös tanskalaisille) on hyvinkin normaalia, niin terapeuteille kuin asiakkaillekin. Mutta Maltalla se saattaa olla erittäin epämukavaa. Yritin selittää omaa näkemystäni siitä, kuinka erilailla ihmistä voi katsoa ja tutkia katseella silloin kun hänellä ei ole kuin alusvaatteet tms., mutta se tuskin auttoi heitä ymmärtämään tai ainakaan uskaltamaan pyytää asiakasta riisuutumaan. He eivät myöskään koulussa riisuudu. Jos täytyy ottaa paita pois, on tytöillä aina vähintään toppi päällä. Ja muutoin paita ja esim. shortsit.

Alla oleva linkki on työpaikalta. Siellä toimii eri koulukunnan ihmisiä sulassa sovussa. Pieniä terapiahuoneita, kuntosali ja ryhmäterapiatiloja. Katsokaa enemmän linkistä, jos kiinnostaa. Joka tapauksessa hieno paikka täynnä hienoja ihmisiä. Jotka tietenkin kertovat hyviä tarinoita maltalaisille millaisia me suomalaiset olemme..

http://www.bronshojfys.dk/behandling/fysioterapi.php

Kerron enemmän terapioista myöhemmin kun jotain mielenkiintoista tulee vastaan. Ja sitä on kyllä luvassa, se tiedän jo.

19.09.2009 Jyväskylä – Helsinki – Copenhagen

Kaikki ne perinteiset viime hetken paniikit ja laukun punnitukset voi tässä vaiheessa jo unohtaa. Kaikki sen tietää miten vaikeaa se on. Vaikka olisikin harjoitellut monen monta kertaa. Harjoitus ei siis aina tee mestaria, tai mestaria hidastavat edelleen aloittelijan mokat. Oli miten oli, pääsin matkaan hyvillä mielin ja kuskinkin karttureineen. Kiitos isi ja Maija kyydityksestä. Mukavaahan se oli, vaikka lähes ralliautolla oltiinkin liikenteessä. Lentokenttä kun tuli näkyviin, niin saattoi tyynesti tokaista: ”No, ehkä sitä pikkuhiljaa alkaa ymmärtämään, että sitä on tosiaan lähdössä.” Ja niin sitä mentiin. Viimeiset halit, viestit ja puhelut. Laukut hihnalle, turvatarkastus ja koneeseen. Koneessa ei vierustoveria. Luksusta, kun sai heittää jalat ylös ja vaipua hetkeksi unille. Laskeudutaanko me mereen? Ei kai.. mutta.. maata ei ole näkyvissä. Koneen ikkunasta näkyi vain kymmeniä purjeveneitä ja muita paatteja. Aurinko paistoi ja edelleen näkyi vain vettä. Kapteeni tiputti koneen ensimmäiselle maapläntille, mikä eteen sattui. Ja ihan tarkoituksella, koska siinähän se kiitorata oli. Missäköhän ne vastaanottajat on? Paikalla piti olla neljä ihmistä, tutori, vuokraemäntä ja kaksi maltalaista (tulevat kämppikset). No ei. Sitten neljä ihmistä ohittaa minut vauhdilla ja jäävät viereen. Kop, kop. ”Excuse me, is that you guys I´m waiting for?” Bingo! Voiko valokuva-automaatin käyttäminen olla vaikeaa? Voihan se. Jos ei ole sitä ennen käyttänyt. Tarvittiin passikuvat korttiin, jolla saadaan sitten kuukausi kruisailla metrolla, junalla ja bussilla. No, onnistuttiin kuitenkin olemaan tunti siellä lentokentällä ennen kuin päästiin sekuntiajoituksella metroon. Metrolla sitten kohti Christianshavnia. Onkohan täällä kaikki yhtä.. hämäriä? Todella oudon näköisiä, oloisia ja hajuisia tyyppejä. Mutta pian selvisi, että kyllä täällä on pääosin normaalia väkeä. Käveltiin asunnolle ja sillä matkalla tajusin, että yllättävän paljonhan sitä tietää tästä maasta ja kielestäkin ymmärtää välillä jopa joka kuudennen sanan. Parempi kuin ei mitään. Portista sisään. ”Meillä on todella tiivis joukko tässä pihapiirissä. Tehtiin just valmiiksi tuohon tuollainen yhteinen oleskeluhuone.” Okei. Onko tämä kommuuni? No, ei ainakaan kaukana. Mutta me asumme ylimmässä, eli 3. kerroksessa, joten meillä on aika hyvin oma rauha. (Myöhemmin sain kutsun katsomaan Amelieta muiden asukkaiden joukkoon.) Kauppakäynti oli mielenkiintoinen. Oli aika paljon helpompi toimia, kun itse pystyi ymmärtämään teksteistä mistä maidosta ja leivästä oli kyse. Toisin kuin kämppiksillä. He ajattelivat etteivät osta mitään, vaan hakevat pitsaa. Noin puolen tunnin päästä he pääsevät kassalle ruokiensa kanssa. Kaikki oli heille niin oudon vierasta. Kunnes päästiin kotiin kokkaamaan.. Kumpikaan, kun ei ole joutunut ruokiaan laittamaan ennen. Saati sitten sähköhellalla. Miten pienistä ihmisille voikaan tulla ongelmia? Mikä on toiselle täysin selvyys..